En koe itseäni vertaistukea kaipaavaksi kyvyttömäksi vaikka pystynkin täysin samaistumaan kirjoittajan toiveisiin. Ja rohkenen väittää, että teitä on siellä muutama muukin.
Meillä yritetään päivittäin opettaa lapsia puhumaan normaalilla äänellä huutamisen sijaan ja silti desibelit kohoavat tietyssä tilanteissa päätä huimaaviksi. Lapsia opetaan syömään monipuolisesti ja silti pippuri ruossa tekee ruoasta syömäkelvetonta samoin sipuli, parika yms.
Ne perheet joissa lapsia on enemmän kuin yksi, ymmärtävät vallan mainiosti kohdan sisarrakkaudesta ja sen laajentumisesta. Vaikka suukkoja ja haleja ei meillä säästelläkään niin silti tappeleminen on paljon "mukavampaa".
Ja sitä kärsivällisyyttä, voiko sitä olla kenelläkään vanhemmalla liikaa? Vaikka täydellisyys niin ihmisenä kuin vanhempanakin olisi lähes taivaallista tai ainakin luulen niin, täytynee minun kuitenkin myöntää olevani epätäydellinen ja lasteni vain lapsia. Eli sitä kärsivällisyyttä & keskeneräisyyden sietämistä tarvitaan tänä ja vielä monina vuosina tämänkin jälkeen.
Ja ehei, en silti olisi valmis vaihtamaan elämääni lapsettomaan elämään. Sillä vaikka kehitys onkin välillä äärimmäisen hidasta niin uskokaa tai älkää sitä tapahtuu kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi <3