Kun MIKÄÄN ei ole hyvin

Tämä on taas niitä päiviä, kun äidin valitsemat sukat ei sovi uuden leikkiteltan väriin, housut eivät ole nätit, ilman neuletakkia on kylmä ja ilman pinniä & ponkkaa ei näytä kauniilta mutta naamasta ei silti saa pestä pois aamiaisvanukasta koska vesi on liian kylmää...Välillä se vaan on niin rankkaa olla 3vee.

Äiti yrittää vaan huokaista syvään ja pysyä rauhallisena. Tämä on vaan ohimenevää vai onko?  Mutta meneekö tämä kohta ohi vain palatakseen hetken päästä uudelleen aivan uudessa ennalta näkemättömässä muodossa? Välillä sitä pohtii, että olenko itse "luonut hirviön", olisinko omilla tekemisilläni ja tekemättäjättämisilläni saanut aikaan toisenlaisia lapsia?

Haastetta potenssiin 2, sitä arki meillä näiden hirveän ihanien kolmevuotiaiden kanssa on. Jos mitä, niin nämä lapset ovat opettaneet täydellisyyteen pyrkivälle äidille kykyä sietää epätäydellisyyttä, hallitsemaan kaaosta ja myöntämään oman riittämättömyytensä. Oikeassa elämässä kaikki ei todellakaan mene oppikirjan mukaisesti, enkä oikein tiedä tarvitseeko edes mennäkään?

Nyt nämä lapset saavat opetella omien tunteidensa hallintaa turvallisesti kotona, mutta mitä tapahtuukaan näille varsin tempperamenttisille lapsille, kun päiväkotiin menon aika koittaa? Päiväkotiarjen ja käytännöt tuntien ajatus lasten lokeroimisesta sinne "ei niin mieluisaan kategoriaan" hiipii mieleen silloin tällöin. Tiedän, vain äidit ajattelvat näitä asioita näin syvällisesti.

Nämä kolmevuotiaat ovat kuitenkin kaikessa hirveydessään niitä kaikista ihanampia ja sanat: äiti sä olet mun rakas saa unohtamaan kaikki päivän kiukut...elämä on...