Kuinka paljon saa pelätä?

Erittäin sosiaalisena ihmisenä minun on ajoittain hyvin vaikea ymmärtää stereoiden ei niin sosiaalista ehkä jopa epäsosiaalista luonnetta. Vaikka päivähoidon aloitus ei olekaan meille vielä ajankohtaista en voi olla ajattelematta sitä. Miten ujojen ja muita lapsia pelkäävien lasten päivähoitoon meneminen voi ikinä onnistua? Olen pikkuhiljaa alkanut oivaltamaan, että meidän kohdallamme  tuo tilanne voikin olla vähän mutkikkaampi juttu...

Stereot kun ovat luonteeltaan erittäin ujoja, herkkiä,vieraita aikuisia ja muita lapsia pelkääviä. Miten siinä niin kävikään? Eikö aina sanota, että sosiaalisuus on vähän niin kuin sisäänrakennettu ominaisuus kaksosilla. Ja vaikka luulisi olevan toisin niin tilanne tuntuu vain korostuvan iän karttuessa. Stressaantuvuus tulee ilmi takertumisena, toisten lasten ja aikuisten pakoiluna ja omien tavaroiden turhankin voimakkaana puolustamisena. Stereot ovat luonteeltaan myös erityisen  herkkiä ja sanovatkin usein, äiti mua pelottaa. Muiden ihmisten jännittäminen vie kaiken energian niin, että stereot jäävät usein täysin sivusta tarkkailijoiksi, eivätkä edes pysty keskittymään omiin puuhiinsa. Eivät edes kotona jos paikalla on muita kuin oman perheen jäseniä.

Hyvin monenlaisia strategioita olemme jo kokeilleet asian helpottamiseksi, mutta toistaiseksi tuloksetta. Tämä on kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan, melkein mahdotonta siis. Olen alkanut OIKEASTI huolestumaan että miten lapsemme pärjäävät tulevaisuudessa jos emme löydä keinoja voittaa näitä sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja. 

Paljon pohdittavaa ja niin vähän valmiita vastauksia. Olemme yrittäneet siedättää lapsia sosiaalisuuteen olemalla muiden lasten kanssa tekemisissä, kutsumalla ihmisiä meille kylään mutta tuntuu, että stereoita on hyvin vaikeaa jos ei mahdotontakin rohkaista olemaan "vieraiden" kanssa vuorovaikutuksessa. Voimmeko vain odottaa sitä kun he ovat itse valmiita, ja antaa heille vain mahdollisuus vuorovaikutustilanteisiin? Vai pitääkö meidän etsiä ulkopuolista apua?

Tiedän, että niiden joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, voi olla hyvin vaikea ymmärtää tätä asiaa ja usein koen itsekin häpeää, riittämättömyyttä, kyvyttömyyttä ja mietin missä meni vikaan, olisimmeko voineet tehdä jotain toisin.

Kaikenlaiset kommentit, omakohtaiset kokemukset ja käytännönvinkit ovat enemmän kuin tervetulleita. Pienikin juttu voi olla kokeilemisen arvoinen ja aukaista lukkoja joihin me emme ole löytäneet avaimia.